Kuka oikeastaan vastaa yksilön oppimisesta työelämässä?

Kuka oikeastaan vastaa yksilön oppimisesta työelämässä?

"Oppikaa lisää." "Kehittykää." "Olkaa ajan hermolla."
Kuulostaako tutulta? Työelämässä puhutaan jatkuvasti oppimisen tärkeydestä — ja ihan syystä. Muutos on nopeaa, osaamisvaatimukset muuttuvat, ja kilpailukyky rakentuu yhä enemmän ihmisten osaamisen varaan. Mutta on yksi kysymys, joka liian usein jää ilmaan: kuka loppujen lopuksi vastaa yksilön oppimisesta?

Yritys, joka haluaa kasvua, ei voi ulkoistaa oppimista yksilölle

Jos organisaatio odottaa henkilöstönsä kehittyvän ja uudistuvan, sen täytyy tarjota oppimiselle myös todelliset mahdollisuudet. Oppiminen ei tapahdu tyhjiössä eikä vapaa-ajalla silloin kun kalenteri on jo valmiiksi täynnä.
Tarvitaan aikaa, tilaa ja resursseja — ei pelkkää juhlapuhetta strategiapäivillä. Oppimista pitää johtaa aivan yhtä tavoitteellisesti kuin mitä tahansa liiketoiminnan osa-aluetta.

On naiivia kuvitella, että työntekijät pysyvät kehityksen kärjessä ilman, että heille annetaan mahdollisuuksia siihen.

Kukaan ei voi oppia toisen puolesta

Samalla on kuitenkin rehellistä todeta: kukaan ei voi kaataa osaamista päähän ulkopuolelta. Oppiminen vaatii yksilön omaa vastuunkantoa.
On helppoa osoittaa sormella työnantajaa ja sanoa "ei ole tarjottu mahdollisuuksia" — mutta yhtä helppoa on myös jättää tarttumatta niihin tilaisuuksiin, jotka ovat olemassa.
Oppiminen ei ole passiivista vastaanottamista. Se on aktiivista toimintaa, halua kasvaa ja kiinnostusta pysyä mukana pelissä.

Ääripäät eivät toimi

Jos vastuu sysätään kokonaan työntekijälle, seurauksena on uupumusta ja eriarvoisuutta: vain ne, joilla on jaksamista ja resursseja omasta takaa, kehittyvät.
Jos taas vastuu lasketaan täysin työnantajalle, tuloksena on passiivinen organisaatio, jossa oppiminen jää pakolliseksi koulutuskalenterin rastiksi.

Todellinen voima syntyy, kun molemmat kantavat kortensa kekoon. Yritys luo puitteet ja mahdollistaa, yksilö tarttuu tilaisuuteen ja vie oppimisen käytäntöön. Se on kumppanuutta, ei yksisuuntaista vastuunsiirtoa.

Lopuksi

Työelämän muutos ei pysähdy, vaikka haluaisimme hengähtää. Siksi kysymys ei ole siitä, oppimmeko, vaan miten rakennamme kulttuurin, jossa oppiminen on jaettu vastuu ja yhteinen etu.
Yrityksen tehtävä on avata ovia. Yksilön tehtävä on astua niistä sisään.